maanantai 25. helmikuuta 2013

Positiivisuus kunniaan!

Nyt puhututtaa positiivinen elämänasenne. En ole itse mikään malliesimerkki tällaisesta ihmisestä, ja eilinen koulutunti teki selväksi, että nyt on korkea aika muutokselle. Tunti ei siis mennyt missään määrin hyvin, ja suurimmaksi syyksi saan kiittää siitä omaa asennettani. Näin jälkikäteen huomaan tunnin aikaisessa käyttäytymisessäni liian monia piirteitä, joista en pidä. Ensinnäkin olen liian kärsimätön. Oletan kaiken sujuvan alusta alkaen virheettömästi, ja kun näin ei lähes koskaan tapahdu, turhaudun. Samalla saan myös hevosen turhautumaan, kun vaadin siltä liikaa. Eilen ongelmaksi muodostuivat laukkalisäykset, joita ei olla Reetan kanssa vielä hirveästi harjoiteltu. Olimme pellolla (missä R yleensäkin kuumuu ja alkaa painaa kädelle), eikä lisäyksistä tullut yhtään mitään, hevonen vain venyi tuhottoman pitkäksi eikä pysynyt enää alla. Itseltäni meni tässä vaiheessa totaalisesti kärsivällisyys, minkä Reeta tietenkin vaistosi ja jännittyi vaan entisestään. Lopputunnista olinkin jo siinä pisteessä, että kiukuttelin valmentajalleni kuin pahainen kakara ja tunsin itseni maailman surkeimmaksi ratsastajaksi ikinä.

Näin myöhemmin mietittynä hävettää. Vaikka olenkin ollut koko viikon kipeä ja sen vuoksi huonolla tuulella, ylireagoimiseni oli täysin turhaa. Lisäksi vaadin Reetalta lisäyksissä alusta asti liikaa, lähinnä koska en muista etten olekaan kaiken osaavan Kapsin selässä. Nyt allani on paljon kokemattomampi hevonen, jonka kanssa on vain opittava tyytymään aluksi vähempään. Yleensä sentään jo tiedostan tämän, mutta välillä uusien ja vaikeiden tehtävien yhteydessä unohdan asian, mikä ei koskaan tiedä hyvää. Silloin teen tehtävästä mahdottoman myös Reetalle, eikä se saa tarvitsemiaan onnistumisen kokemuksia.

Toinen ongelmani on liika itsekriittisyys. Epäonnistumisten yhteydessä lyttään itseni niin perinpohjaisesti, etten lopulta keksi itsestäni enää mitään hyvää sanottavaa. Olen yksinkertaisesti liian huono tekemään mitään oikein, surkea luuseri, ikuinen häviäjä. Tällainen ajattelu saa minut luovuttamaan, eikä ihmekään. Syytän itseäni myös usein Reetan "pilaamisesta". Tuoreimpana esimerkkinä ovat tämänhetkiset hyppäämisongelmat, jotka uskon aiheuttaneeni taitamattomuudellani.

Tästä lähin aion kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja opetella kääntämään asiat positiivisiksi. Itsesyyttelyni on pelkkää ajanhaaskausta, joka tekee vain lisää vahinkoa. Siksi aionkin opetella olemaan kärsivällinen, ja ennen kaikkea opettelen hymyilemään. Annan Reetalle aikaa ja keskityn tekemään sekä hyppäämisestä että koulun treenaamisesta meille molemmille hauskaa ja helppoa. Iloa pitää oppia ottamaan irti pienistäkin edistysaskelista :).

Tätä tunnetta hakemaan!


keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Toivonpilkahduksia ja tulevaisuudensuunnitelmia

On nyt tultu siihen tulokseen, että hyppäämisongelmien suurin syy on ollut Reetan jäykkyys. Estetuntia edeltäneellä viikolla sen liikunta oli jäänyt todella vähäiseksi, koska olin monta päivää vatsataudissa. Reetalle ylimääräinen vapaa ei tehnyt hyvää, sillä kun sitä ei ratsastettu säännöllisesti rennoksi kaikissa askellajeissa, se jäykistyi hirveästi rungostaan. Myöskin Reetan laukka huononi merkittävästi liikunnanpuutteessa ja se keräsi suunnattomasti virtaa eikä ollut enää kunnolla avuilla. Estetunneilla sitten kompensoin näitä ongelmia kääntämällä sisäohjalla, mikä on muutenkin suurin paheeni eikä tässäkään tapauksessa auttanut asiaa, sillä Reeta jäi monta kertaa päästään vinoksi eikä siksi hypännyt. Tästä lähin esteillä harjoitellaankin sitten toden teolla pohkeilla kääntämistä sekä laukan parempaa ylläpitämistä kaarteissa...

Viime viikosta lähtien on nyt panostettu Reetan liikuntaan ja sen laatuun. Lauantaina meillä oli koulutunti, jossa keskityttiin avoihin ja sulkuihin kaikissa askellajeissa. Reeta oli alkuun pahasti pohkeen takana, todella jäykkä eikä olisi halunnut taipua rungostaan, mutta lopputunnista alkoi sujua. Kolmena edellisenä päivänä olen jatkanut yksinäni näitä taivutteluja sekä huolehtinut; että Reeta varmasti pysyy pohkeen edessä. Olen myös venytellyt Reetan jalkoja ja kylkiä joka ratsastuksen jälkeen. Muutos on ollut huomattava! Reeta on alkanut taas taipua rehellisesti, se liikkuu rennosti, eikä laukkakaan ole enää yhtään hullumpaa. Helmikuun lopulla mennään varmaan seuraavan kerran hyppäämään, toivottavasti ero näkyisi sielläkin :).

Vastustamaton otus <3

Tähän loppuun vielä tulevan kauden tavoitteita/haaveita:

  • Koulu: joitakin seura/alue Helppo B -ratoja lähinnä rutiinin hankkimiseksi.
  • Esteet: keväällä hypätään sen mukaan miltä hevonen tuntuu (80/90/100 cm), kesällä olisi suunnitelmissa hypätä suokkien kansallisia 100 ja 110cm luokkia. Syksyllä olisi suokkien alue-estemestaruudet sekä mahdollisesti suokkien este-SM.
  • Kenttä: alkuun toinen harraste alle ja siitä jatketaan tuttarin kautta suokkien helppoon. Loppukesällä startataan mahdollisesti helppoa tai suokkien vaativaa, sillä syksyllä haaveena olisi suokkien kenttä-SM.
Nämä ovat kuitenkin vain alustavia suunnitelmia ja voivat muuttua vielä paljonkin, sillä hevosen ehdoillahan tässä mennään :) 

P.S. Mulle tulee seuraavaksi muutama hevoseton päivä, sillä tekstitaidon koe ja englannin yo-kuuntelu ovat takanapäin ja nyt alkaa se hauska osuus, nimittäin potkiaiset, penkkarit ja abilaiva! Sitten alkaakin lukuloma, jolloin toivottavasti ehtisin vähän tiheämmin bloggaamaankin :).

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Tummia pilviä taivaalla

Koko talven Reeta on ollut terve ja olemme tasaisesti kehittyneet eteenpäin... tähän asti. Nyt kisakauden ollessa aluillaan, mikään ei enää näytäkään varmalta. Miksi, voi miksi juuri nyt? 

Ehkä olen liian pessimistinen, mutta inhoan epävarmuudessa elämistä. Meillä on nyt treenaaminen vähän aikaa jäissä, koska Reeta on muutaman viime viikon aikana alkanut oireilla hypätessä. Tämä on näkynyt pukkeina ja etenkin kieltoina. Enkä tarkoita mitään yksittäisiä, huonoista lähestymisistä johtuvia kieltoja, vaan jatkuvaa kieltämistä esteen koosta riippumatta. Ymmärrän vasta nyt, että viime aluevalmennuksen satunnaiset pukit taisivatkin olla ongelman ensimmäisiä oireita... Seuraavalla viikolla Reeta oli kuitenkin taas oma itsensä joten ajattelin ongelman olleen siinä, mutta sunnuntain tunnilla pukittelu jatkuikin entistä pahempana ja tipuin kyydistä loukaten jalkani. Kunnon pukittaminen ei ole ollenkaan Reetan tapaista, joten siinä vaiheessa aloin huolestua. Putoamisesta on nyt kuitenkin kulunut jo kaksi viikkoa, eikä Reeta ole sinä aikana enää pukitellut, mutta viime viikon torstain estevalmennuksessa alkoi kieltäminen. Epäiltiin ensin että se olisi johtunut hormoneista, koska Reeta myös kiukutteli koko tunnin. Nyt on kuitenkin täysin varmaa että jokin on vialla, sillä sama meno jatkui tälläkin viikolla...

Koko kieltämiskuviota on vaikea selittää, mutta siinä erottuu yksi selkeä kaava. Kieltäminen ei johdu varsinaisesti esteistä, vaan niitä edeltävistä teistä. Jos este on heti kaarteen jälkeen, Reeta kieltää. Jos taas esteelle lähestytään suoraa uraa pitkin, R hyppää innokkaasti yli. Jokin selvästi häiritsee Reetaa kaarteissa, sillä se alkaa vastustella ja hidastaa laukkaa ja lopulta pysähtyy esteen eteen. Olen miettinyt pääni puhki erilaisia syitä tähän, ja epäilykseni kohdistuvat lähinnä satulaan. Olisi hyvinkin mahdollista että siitä on tullut epäsopiva talven aikana, sillä Reeta on saanut lisää massaa ja lihasta. No, tähän saadaan varmuus kunhan saadaan satulansovittaja paikalle. Siihen asti liikutan Reetaa juoksuttamalla ja ilman satulaa ratsastaen.

Syyttelen itseäni siitä, etten osannut aikaisemmin yhdistää oireita toisiinsa enkä vieläkään tiedä varmasti, mikä on vialla. On kamalaa, kun en osaa auttaa itselleni niin rakasta eläintä, vaikka haluaisin. Epävarmuus saa minut maalailemaan piruja seinille, mutta toivottavasti tähän oireiluun löytyisi yksinkertainen syy. Saan mielenrauhani takaisin vasta kun Reeta voi taas nauttia hyppäämisestä kuten ennen...

I won't give up on us
Even if the skies get rough
I'm giving you all my love
I'm still looking up