sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Hevoseton

Otsikko on ehkä hieman dramaattinen, mutta kuvaa hyvin tämän hetken fiiliksiä. Koko tammikuun pyörittelin mielessäni plussia ja miinuksia Doron vuokraamisen jatkamisessa, mutta viimein tässä kuussa tulin siihen päätökseen, etten jatka ruunan kanssa enää. Päätöksen takana on monenlaisia tekijöitä, joista osaa ajattelin koittaa avata vähän enemmän.

Yksi syy on tämä klassinen resurssipula. Mulla on tällä hetkellä todella vaihteleva aikataulu opiskeluiden ja vuorotyön takia, joten säännöllinen vuokraaminen on hankalaa toteuttaa. Kiireettöminä viikkoina haluaisin ehdottomasti käydä usein ratsastamassa, ottaa valmennustunteja ja mieluusti pyöriä viikonloputkin vaikka hevoskisoissa, kun taas kiireisinä viikkoina jo sillä viikon ainoalla ratsastuskerralla päässä pyörii ainoastaan se, että olisi jo kiire muualle. Tiesin myös jo lopettaessani, että maaliskuusta lähtien aikatauluni kiristyy entisestään pariksi kuukaudeksi, sillä mun pitäisi saada yhdistettyä normaaliin 10-tuntiseen työviikkoon 35 tuntia koulun harjoitteluvuoroja toisessa työpaikassa.

Postauksen kuvat viimeiseltä ratsastuskerralta, © Aada Lätti



Monelle hevosharrastajalle ainainen kiire on varmasti tuttu tunne, sillä varsinkin oman hevosen kanssa sitä aikaa on vain jostain järjestettävä tallilla käymiseen. Tosin oman hevosen ja vuokrahevosen välillä on se ero, että omaa hevosta voi mennä liikuttamaan juuri niinä päivinä ja niinä hetkinä, kun aikaa löytyy. Vuokrahevosen kanssa puolestaan päivät pitäisi saada sovittua reilusti etukäteen ja sumplittua vielä yhteen omistajan toiveiden kanssa. Sovitusta on myös pidettävä kiinni, sillä kiireen yllättäessä ei voi vain päättää, että hevoselle tuleekin nyt vapaapäivä. Itse arvostan tallilla käymisessä juurikin sitä rauhan ja kiireettömyyden tunnetta, joten kun piti valita, käynkö ratsastamassa mieluummin kaksi kerta viikossa kiireessä kuin silloin tällöin ajan kanssa, valitsen mieluummin jälkimmäisen. 




Mulla on myös se ongelma, etten osaa tyytyä hevosharrastuksessa pelkkään harrasteluun. Sydämeni vetää kilpa-areenoille, ja halu kehittyä ratsastajana ja yhdessä hevosten kanssa on valtava. Olisi ihanaa käydä ratsastamassa useita kertoja viikossa ja valmentautua sekä kilpailla ahkerasti, kuten vielä muutama vuosi sitten. Tällä hetkellä valitettava totuus on kuitenkin se, ettei kukkaro anna periksi noin laajalle harrastamiselle. Voisin toki tehdä enemmän töitä, mutta sitten aikaa ei enää jää siihen, mitä sillä rahalla haluaisin tehdä. 

Alun perinkin opiskelemaan lähtiessä jätin hevosharrastuksen tauolle juurikin siitä syystä, etten halunnut jatkaa sitä puoliteholla. Vuodessa palo takaisin hevosmaailmaan kasvoi kuitenkin niin suureksi, että halusin taas vuokrahevosen itselleni. Kaikki puitteet täysipainoiselle harrastamiselle olivat kunnossa: oli hevonen, mahdollisuus valmentautua ja ehkä jopa kilpaillakin. Ainut muutos oli se, että olin siirtynyt pääsääntöisestä työntekijästä pääsääntöiseksi opiskelijaksi ja pk-seudulle muuttaessa hevosharrastuksen hinnat tuplaantuivat. Sitä ärsytyksen määrää, kun puitteet olivat jälleen kunnossa, mutta mulla ei enää ollut mahdollisuutta hyödyntää niitä. Pitkään koitin uskotella itselleni, että mulle riittää pari kertaa viikossa ratsastaminen ilman valmennuksia ja kisoja. Että musta tulee elämäänsä tyytyväinen puskaratsastaja.



Doro oli mulle kuitenkin alusta asti haastava ratsastaa. Ruuna oli kaikkea muuta, kuin mihin olin tottunut aikaisempien vuokrahevosteni kanssa. Eikä missään nimessä pahalla tavalla, olin vain tottunut erilaiseen ratsastustyyliin ja erilaisiin liikkeisiin. Uuden ja erilaisen hevosen kanssa olisin kivannut kipeästi säännöllisiä valmennuksia, jotta olisimme kehittyneet ratsukkona. Tiesin kuitenkin, ettei mulla ollut siihen resursseja, joten mun olisi pitänyt tyytyä sen hetkiseen yhteistyön tasoon ja hyvällä tuurilla hitaaseen kehittymiseen ajan myötä. Tarpeellisilla resursseilla (aika, raha, mahdolliset kyydit) Dorosta olisi varmasti tullut mulle loistava harrastus- ja ehkä jopa kisakumppani, jolloin olisin ollut enemmän kuin tyytyväinen hevostilanteeseeni. Ilman resursseja Dorosta olisi saanut myös kivan ja luotettavan puskailukaverin, mutta oma pääni ei antanut periksi siihen. Tulin siihen tulokseen, että jos mulla ei ole mahdollisuutta edetä hevosen kanssa, on parempi jäädä ilman vuokrahevosta. 





Oikeastihan se mitä tarvitsisin, on oma hevonen. Tähän haaveeseen on kuitenkin vielä matkaa, joten siihen asti pitäisi keksiä muita tapoja jatkaa harrastusta. Mulla on onneksi hevosmaailmassa monia ihania tuttuja, joiden hevosilla pääsen satunnaisesti ratsastamaan, joten täysin hevosettomaksi mun ei tarvitse jäädä. Satunnaisissa vaihtelevissa hevosissa on myös se hyvä puoli, etten turhaudu vaikka kehitystä ei tapahtuisikaan kovin paljoa. Yhdellä vakituisella hevosella ratsastaessa näin tapahtuu nopeasti, sillä hevoseen ehtii tutustumaan niin hyvin, että siitä haluaisi saada enemmän ja enemmän irti. Hevosten vaihtuvuus myös toivon mukaan kasvattaa kykyäni mukautua ratsastajana, jotta en jämähdä vain tiettyyn tyyliin ratsastaa. Eihän tämä hevosettomuus mikään ihanteellinen tilanne ole, mutta sillä mennään nyt jonkin aikaa.


Kiitos kaikesta Doro 
Tästä tuli nyt melkoisen pitkä avautuminen, mutta toivon mukaan tekstissä säilyi edes jonkinlainen punainen lanka. Doron vuokraamisen lopettamisen myötä myös blogi luultavasti kokee muutoksia. Alusta asti pääsääntöisenä aiheena ovat olleet vuokrahevoset, mutta nyt ensimmäistä kertaa sellaista ei ole. Haluaisinkin tietää, kiinnostaako teitä silti lukea satunnaisia kuulumisia eri hevosten parissa? Postaustahdista en osaa sanoa mitään, mutta ainakin kirjoittamisintoa löytyy, joten en ajatellut blogia lopettaakaan. Ajatuksia saa heittää vapaasti!

torstai 11. helmikuuta 2016

Peltoilua

Tällä hetkellä täällä Etelä-Suomessa on kaikkea muuta kuin talvinen sää, sillä kaikki lumi on sulanut vesisateiden myötä pois. Mikäs siis parempi aika palata talvisiin peltokuviin, jotka otettiin tammikuun puolella. Lunta tuli vuoden alun jälkeen niin paljon, että melkein koko tammikuun pystyi ratsastamaan tallin viereisellä pellolla. Käytin tilaisuuden hyväkseni aina kun pääsin valoisaan aikaan tallille, sillä ulkona ratsastaminen oli ihanaa vaihtelua ainaiselle maneesin seinien tuijottelulle. Dorokin selvästi piristyi päästessään pellolle, joten meillä oli siellä varsin hauskaa. Kuvista jälleen iso kiitos Aadalle, joka ahkerana räpsi meistä ennätykselliset 800 kuvaa! Voitte varmasti kuvitella, mikä valinnanvaikeus kuvia läpikäydessä oli, mutta lopulta sain karsittua lempikuvani reiluun kymmeneen.

















lauantai 6. helmikuuta 2016

Eräänä talvipäivänä

Tajusin juuri kalenteriani vilkaistessa, että nyt eletään jo helmikuuta. Kohta onkin jo kauan kaivattu kesä edessä. En ole kovinkaan talvi-ihminen, pimeys vain onnistuu joka vuosi viemään voiton itsestäni. Elän ilmeisesti koko talven jonkinlaisessa sumussa, sillä kevät saapuu aina yhtä huomaamatta, vaikka aivoni ovat edelleen jumittuneet jonnekin marraskuun paikkeille. Tällä hetkellä vähän kaikki asiat elämässäni junnaavat paikoillaan, niiden joukossa myös tämä blogi. Tietokoneelleni on kyllä kertynyt valehtelematta yli tuhat kuvaa erinäisiltä ratsastuskerroilta, joten materiaalin puutteesta ei ole kyse. Kirjoittaminen tässä enemmänkin takkuaa, mutta eiköhän se tästä pikkuhiljaa parane kun herään talvihorroksesta. Vielä kun jostain löytäisi ajan kuvien läpikäymiseen, niin saisin postauksia julkaistuksi.


Ratsastuskuvia odotellessa halusin tehdä kerrankin ei-hevosaiheisen postauksen. Pari viikkoa sitten otin koiralenkille mennessäni pitkästä aikaa kameran kaulaani, jolloin muistikortille tallentui talvisia lenkkimaisemia sekä ihania kuvia omasta koirastani Taavista ja perheeni koirasta Nellasta. Muutama kuva harmillisesti ylivalottui ruosteisten taitojeni vuoksi, sillä varsinkin mustan koiran kuvaaminen vitivalkoista lunta vasten osoittautui haasteelliseksi tehtäväksi.







Koirat juoksivat välillä niin vinhaa vauhtia, ettei vanha kamerani pysynyt menossa mukana!


Rakas silmäteräni ♥


Löytyikö kuvien joukosta suokikkia?