Positiivisuus kunniaan!

Nyt puhututtaa positiivinen elämänasenne. En ole itse mikään malliesimerkki tällaisesta ihmisestä, ja eilinen koulutunti teki selväksi, että nyt on korkea aika muutokselle. Tunti ei siis mennyt missään määrin hyvin, ja suurimmaksi syyksi saan kiittää siitä omaa asennettani. Näin jälkikäteen huomaan tunnin aikaisessa käyttäytymisessäni liian monia piirteitä, joista en pidä. Ensinnäkin olen liian kärsimätön. Oletan kaiken sujuvan alusta alkaen virheettömästi, ja kun näin ei lähes koskaan tapahdu, turhaudun. Samalla saan myös hevosen turhautumaan, kun vaadin siltä liikaa. Eilen ongelmaksi muodostuivat laukkalisäykset, joita ei olla Reetan kanssa vielä hirveästi harjoiteltu. Olimme pellolla (missä R yleensäkin kuumuu ja alkaa painaa kädelle), eikä lisäyksistä tullut yhtään mitään, hevonen vain venyi tuhottoman pitkäksi eikä pysynyt enää alla. Itseltäni meni tässä vaiheessa totaalisesti kärsivällisyys, minkä Reeta tietenkin vaistosi ja jännittyi vaan entisestään. Lopputunnista olinkin jo siinä pisteessä, että kiukuttelin valmentajalleni kuin pahainen kakara ja tunsin itseni maailman surkeimmaksi ratsastajaksi ikinä.

Näin myöhemmin mietittynä hävettää. Vaikka olenkin ollut koko viikon kipeä ja sen vuoksi huonolla tuulella, ylireagoimiseni oli täysin turhaa. Lisäksi vaadin Reetalta lisäyksissä alusta asti liikaa, lähinnä koska en muista etten olekaan kaiken osaavan Kapsin selässä. Nyt allani on paljon kokemattomampi hevonen, jonka kanssa on vain opittava tyytymään aluksi vähempään. Yleensä sentään jo tiedostan tämän, mutta välillä uusien ja vaikeiden tehtävien yhteydessä unohdan asian, mikä ei koskaan tiedä hyvää. Silloin teen tehtävästä mahdottoman myös Reetalle, eikä se saa tarvitsemiaan onnistumisen kokemuksia.

Toinen ongelmani on liika itsekriittisyys. Epäonnistumisten yhteydessä lyttään itseni niin perinpohjaisesti, etten lopulta keksi itsestäni enää mitään hyvää sanottavaa. Olen yksinkertaisesti liian huono tekemään mitään oikein, surkea luuseri, ikuinen häviäjä. Tällainen ajattelu saa minut luovuttamaan, eikä ihmekään. Syytän itseäni myös usein Reetan "pilaamisesta". Tuoreimpana esimerkkinä ovat tämänhetkiset hyppäämisongelmat, jotka uskon aiheuttaneeni taitamattomuudellani.

Tästä lähin aion kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja opetella kääntämään asiat positiivisiksi. Itsesyyttelyni on pelkkää ajanhaaskausta, joka tekee vain lisää vahinkoa. Siksi aionkin opetella olemaan kärsivällinen, ja ennen kaikkea opettelen hymyilemään. Annan Reetalle aikaa ja keskityn tekemään sekä hyppäämisestä että koulun treenaamisesta meille molemmille hauskaa ja helppoa. Iloa pitää oppia ottamaan irti pienistäkin edistysaskelista :).

Tätä tunnetta hakemaan!